Tänään oli surullinen päivä.
Varasin eilen ajan täksi päiväksi Fiia-kisulle eläinlääkäriin, kun se oli oksennellut ja syönyt huonosti jo jonkin aikaa ja nyt se oli alkanut juomaan kamalasti ja pissaili ympäriinsä hirveitä lammikoita väritöntä ja hajutonta pissaa. Fiia ei ikinä ollut aiemmin pissannut muualle kuin omaan lootaansa. No, osattiin jo vähän arvella Fiian iän ja sukutaustan huomioon ottaen, että sillä voisi alkaa olla munuaiset loppu. Minulla oli jo eilen paha tunne koko hommasta.
Eläinlääkäri epäili ensin diabeetestä ja otti siitä verikokeet ja niistä selvisi, että munuaisista olikin kyse kuten itse arvelimme. Koska Fiia oli jo huonokuntoinen eikä enää ollenkaan oma itsensä, vaan kyyhötti lähinnä kaikenpäivää jossakin omissa oloissaan, tehtiin vaikea ratkaisu siirtää Fiia autuaammille metsästysmaille. Kamalaa katsoa, kun ennen niin seurallinen kissa vetäytyi ihan omiin oloihinsa eikä enää tullut iltaisin sohvalle viereen kehräämään tai lattialle Islan hoitotoimia katsomaan. Tuntuu, että viikossa se meni tosi huonoksi. Ensimmäisen kerran viime tortaina se pissasi pyykkikoriin. Se oli myös laihtunut ihan olemattomaksi ja painoi vaan kaksi kiloa! Sen elämää olisi ehkä pystytty vielä lääkehoidoilla ja pakkoruokinnalla sekä nesteytyksellä jonkin verran jatkamaan, mutta näimme parhaaksi tämän ratkaisun. Näitä ratkaisuja ei ikinä haluaisi joutua tekemään.
Näytin vielä kotiin tultuani Fiiaa kaikille koirille. Ne näyttivät selvästi tajunneen, että Fiia on nyt poissa. Nemo kävi nuuhkaisemassa sitä ja ei enää suostunut tulemaan uudelleen vaikka pyysin. Sillä oli outo katse. Rita haisteli tosi tarkkaan ja tökki kuonolla sen naamaa. Dakolle taas tuli aivan kuin surullinen ilme kun se haistoi Fiian ruumista. Dako ja Fiia olivat hyviä kavereita ja Dako putsasi melkein joka päivä Fiian silmät ja korvat iltaisin!
Pistettiin Fiia pieneen pahvilaatikkoon, heinien päälle kukkien kanssa ja haudattiin meidän pellon laitaan, kuusien juureen. Ja kyllä meitä itketti. Ei varmasti toista samanlaista kissaa ikinä tule. Sen kanssa ei tarvinnut pelätä ikinä, että raapisi ketään tai tekisi Islalle pahaa.
Nyt tuntuu oudolta kun ei olekaan ketään pyytämässä purkkiruokaa tai istumassa ikkunalaudalla.
Taitaa kuitenkin olla niin ettei meille uutta kissaa ole vähään aikaan tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti